83 päivää peruskoulua jäljellä.

Sitten se on ohi. Yhdeksän vuoden urakka, tuntuu ikuisuudelta tällaisen viisitoistavuotiaan tyttösen mielestä. Edessä on muutto kaupunkiin, tutustuminen uusiin ihmisiin, uusi koulu. Taakse jäävät koti ja perhe, kaverit ja muistot. Juurihan me vasta aloitettiin yläaste, tulin parhaan kaverini kanssa pikkuruisesta kuudentoista oppilaan kyläkoulusta "suurelle" 80 hengen yläasteelle. Se tuntui mahtavalta. Nyt on mennyt melkein kolme vuotta, ja tuntuu, kuin olisi ollut samassa luokassa ikuisuuden. Kaikista on tullut tärkeitä. Sitten, puoli vuotta ja jäähyväisten laulu on edessä. Hassua ajatella, että ensi vuonna ei tullakkaan takaisin. Joitain ihmisiä ei ehkä koskaan enää näe. Useita näkee vasta luokkakokouksessa. Totta kai, innollahan sitä uutta lähdetään kohtaamaan, mutta koko ikänsä pikkukylässä asuneena voin sanoa, että kotia jää kaipaamaan. Niin monta kertaa on sitä kotikylää tullut kirottua, kuinka kaikki on sukua keskenään ja kaikki tuntuvat tietävän omat asiasi paremmin kuin itsekään. Tottahan sekin on, mutta itse olen ylpeä siitä, että olen saanut kasvaa rauhassa metsien keskellä. Sitä oppii arvostamaan joitain asioita. Niin, että kun lähdön hetki sitten syksyllä koittaa, niin ikävä tulee, sen osaan sanoa jo nyt. Tuppukylän kasvatti, ja ylpeä siitä.

Onneksi jäljellä on vielä ysiluokan luokkaretki, lähdemme Italia-Kroatia-Slovenia-reissulle huhtikuussa. Innolla odotan sitä, ja takuulla kerron enemmän, sitten, kun matka on lähempänä ^^ Lähdemme matkaan sunnuntaina ja paluulento on perjantaina. We're gonna have so much fun.

Nyt kahvitauko, sitten Potteria lukemaan.

Rakkaudella, La Rosa Negra