Liian harvoin tulee tänne kirjoitettua, aikaa ei vain ikinä tunnu olevan tarpeeksi.

Viikolla kahdeksan, kaksi viikkoa sitten, oli TET. Olin erään hyvän ystäväni kanssa Keuruun varuskunnan sotilaskodissa. Viikko sotkussa oli kaikkien odotusten mukaan mahtava, työkaverit olivat ystävällisiä, ja maisemat odotettavasti komeita. Huomionhaluista ehkäpä, mutta mikäpä olisi ihanempaa, kuin sadan komean miehen katseet? Ei mikään! Viikkoon mahtui kommelluksiakin, paniini-sankareita, erikoisraivaajia, autopelimiehiä ja komeita kaljuja jokaiselle sormelle. Ikävä tuli myös erityisen syvällistä ja kaunisluonteista tiskikonetta(älä kysy), sekä pelottavia paperikoneita. Viikko oli muutenkin mahtava, katsottiin Troija, Cry-Baby ja Thelma&Louise. Troija oli mahtava, historiaa, toimintaa, miehiä, mmm... Thelma ja Louise katsottiin vikana iltana, ja napsittiin '80-henkisiä kuvia ja suunniteltiin road trippiä Amerikan etelävaltioiden halki. We're so gonna do that! 

Aina sanotaan, kuinka on ikävä jotain vuoden, tai kahden takaista tapahtumaa. Kuinka silloin oli mukavaa, ja niin ja näin. Ajat ovat muuttuneet, kyllä. Oliko silloin kaikki paremmin? Ehkä heillä. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kyllä, olihan silloin mukavaa, erilaista. En kuitenkaan ollut se ihminen, joka olen nyt. Olin silloin helpommin ohjailtava, kenties heikkotahtoisempi. En ollut sellainen, mikä oikeasti olen. Tyydyin olemaan jotain, mitä kaikki olettivat minun olevan. Oikeastaan olin pelkkä sätkynukke. Yhdelle sitä, toiselle tätä ja kolmannelle tuota. Seiskaluokalla olin ujo, kyläkoulusta tullut uusi oppilas. Mukauduin massaan, olin juuri sellainen, millaiseksi muut minut ajattelivat. Kahdeksannella, ja niin kuin itse nimitän, angstikaudellani, olin suoraan sanottuna ärsyttävä. Toki asiassa on lieventäviäkin seikkoja, elämä tuntui vain silloin hirmuisen hankalalta. En silloinkaan ollut ihan itseni, ja kenties tiedostamatta olin jotain aivan muuta. Nyt, viimeisenä vuotenani peruskoulussa olen se, kuka oikeasti olen. Kenties ikä on tekemässä tehtävänsä, enää tärkeintä ei ole se, mitä se naapurin Liisa ja vuoden vanhempi Pauno nyt ajattelee.

Liikaa puhetta itsestäni, minä, minä, minä. No, sellaista se on.

Ehkä lisää huomenna, La Rosa Negra